Kirjoittaja Passepartout » 17.03.2014 14:22
Mä olen aina ollut sellainen, että jos on sovittu ystävien kanssa tapaaminen pitkän ajan päähän (yhteen aikaan asuttiin kaikki eri paikkakunnilla ja meillä oli yön yli -kyläilyjä, jotka piti sopia pitkän ajan päähän) niin moneen kertaan harkitsin peruuttamista ennen tapaamista. Sitten oli aina aivan loppu kun pääsin kotiin ja tuntui siltä, että koko viikonloppu meni ihan hukkaan kun en saanut olla rauhassa ja tehdä omia juttujani.
Mulle sopii yllättäen parhaiten se, että ihmisiä tapaa suunnittelematta. Jos sovitaan tapaaminen vaikka edes seuraavalle päivälle, alan tulla toisiin ajatuksiin. Helpottaa ehkä vähän jos tapaaminen on meillä kotona, ettei ole sitä lähtemisen vaivaa, mutta ei sekään paljoa. Sitä alkaa aina ajatella, että ei se ihmiskontakti kuitenkaan ole sen vaivan arvoinen...
Pahinta on, jos joku ihminen on kutsuttu meille ja se myöhästyy. Anoppini harrastaa sitä. On ollut muutaman kerran hilkulla etten ole sanonut, ettei tarvitse enää tulla jos et opettele tuntemaan kelloa. Kun jos olen ajatellut että uhraan ihmiskontaktiin vaikkapa klo 14-17 välisen ajan, ja se tulee 14:45, mun aikataulut menee aivan sekaisin. Koska olen odottanut sitä klo 14 asti ja se todennäköiseti viipyy sitten lähemmäs kuutta, se on vienyt sen myöhästymisensä verran enemmän aikaa kuin mitä olin aikonut antaa.
Mua kuormittaa jopa sellainen koirapuistosmalltalk, vaikka se onkin mukavaa. Mutta jos olen pitkään koirapuistossa ja juttelen ihmisten kanssa, ei kyllä sinä päivänä jaksa enää muuta ihmiskontaktia. Nykyään kun ollaan koiran kanssa puistossa useammin, huomaan että se selvästi vie minulta energiaa muista tapaamisista. Kaikki saakelin kaupankassantervehtimisetkin täytyy laskea "ihmiskontaktitaseeseen". Mun täytyy siis oikeasti miettiä, että jos käyn kaupassa ja apteekissa, en luultavasti jaksa illalla mennä kokoukseen tai sitten olen huomenna tosi väsynyt. Tietysti minua noissa kuormittaa muukin kuin ihmiset, mutta kuitenkin.
Mä olen aina ollut sellainen, että jos on sovittu ystävien kanssa tapaaminen pitkän ajan päähän (yhteen aikaan asuttiin kaikki eri paikkakunnilla ja meillä oli yön yli -kyläilyjä, jotka piti sopia pitkän ajan päähän) niin moneen kertaan harkitsin peruuttamista ennen tapaamista. Sitten oli aina aivan loppu kun pääsin kotiin ja tuntui siltä, että koko viikonloppu meni ihan hukkaan kun en saanut olla rauhassa ja tehdä omia juttujani.
Mulle sopii yllättäen parhaiten se, että ihmisiä tapaa suunnittelematta. Jos sovitaan tapaaminen vaikka edes seuraavalle päivälle, alan tulla toisiin ajatuksiin. Helpottaa ehkä vähän jos tapaaminen on meillä kotona, ettei ole sitä lähtemisen vaivaa, mutta ei sekään paljoa. Sitä alkaa aina ajatella, että ei se ihmiskontakti kuitenkaan ole sen vaivan arvoinen...
Pahinta on, jos joku ihminen on kutsuttu meille ja se [i]myöhästyy[/i]. Anoppini harrastaa sitä. On ollut muutaman kerran hilkulla etten ole sanonut, ettei tarvitse enää tulla jos et opettele tuntemaan kelloa. Kun jos olen ajatellut että uhraan ihmiskontaktiin vaikkapa klo 14-17 välisen ajan, ja se tulee 14:45, mun aikataulut menee aivan sekaisin. Koska olen odottanut sitä klo 14 asti ja se todennäköiseti viipyy sitten lähemmäs kuutta, se on vienyt sen myöhästymisensä verran enemmän aikaa kuin mitä olin aikonut antaa.
Mua kuormittaa jopa sellainen koirapuistosmalltalk, vaikka se onkin mukavaa. Mutta jos olen pitkään koirapuistossa ja juttelen ihmisten kanssa, ei kyllä sinä päivänä jaksa enää muuta ihmiskontaktia. Nykyään kun ollaan koiran kanssa puistossa useammin, huomaan että se selvästi vie minulta energiaa muista tapaamisista. Kaikki saakelin kaupankassantervehtimisetkin täytyy laskea "ihmiskontaktitaseeseen". Mun täytyy siis oikeasti miettiä, että jos käyn kaupassa ja apteekissa, en luultavasti jaksa illalla mennä kokoukseen tai sitten olen huomenna tosi väsynyt. Tietysti minua noissa kuormittaa muukin kuin ihmiset, mutta kuitenkin.