Kirjoittaja imagination » 05.06.2017 15:28
Nyt kun oikein miettimään alan, niin ainoa ihminen, johon olen itse vapaaehtoisesti yhteydessä säännöllisesti (oman miehen ja tyttäreni lisäksi) on miehen isä, joka on niin kaukana introvertistä kuin voi olla, mutta jonka kanssa meillä jostain syystä vain synkkaa.
Oma äitini on samanlainen erakko kuin minäkin, eli hänelle on ihan ok että ollaan yhteydessä lähinnä internetin välityksellä ja nähdään harvakseltaan. Sairauksiensa ja elämäntilanteensa takia hänellä ei ole mahdollisuutta tai halua tiheämpään kyläilyyn.
Isän kanssa vaihdeltiin ennen kuulumisia puhelimen välityksellä silloin tällöin, mutta tyttären syntymän jälkeen isän uusi vaimo on ottanut sydämenasiakseen soitella ja kutsua meidät syömään vähän väliä, ja hän tarjoaa myös lastenhoitoapua usein. Totta kai on ihan kiva juttu että lapsella on luotettava hoitopaikka tarpeen tullen.
Isovanhempien näkemisen suhteen menen usein hiukan oman jaksamiseni rajan yli, koska haluan että heillä on mahdollisuus olla tyttäreni elämässä ja että tyttärelläni on mahdollisuus hyvään suhteeseen isovanhempiensa kanssa. Oma äitini on aikanaan pitänyt minutkin hyvin eristyksissä muista ihmisistä, myös sukulaisista, mikä on ehkä osasyy siihen, että olen tällainen kuin olen, enkä halua tehdä samaa omalle tyttärelleni. Nelikuisesta on vielä vaikea sanoa, millainen hänestä kasvaa, mutta jos hän haluaa olla tulevaisuudessa tiiviisti yhteydessä sukuunsa niin en halua olla sille esteenä.
Minulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut ihan pienestä saakka ja jonka kanssa voisin viettää aikaa useamminkin kuin nyt, näemme suunnilleen parin kuukauden välein. Hän on luonteeltaan hiukan ujo, minkä takia olemme vähän samankaltaisia.
Toinen yläasteajoilta tuntemani ystäväni on nykyään vähän raskasta seuraa, koska hänen miehensä tekee reissutöitä ja aina maanantaina miehen lähtiessä tien päälle alkaa tulla kyselyjä että millos nähdään, tuletko meille, voinko tulla kylään, mennäänkö kahville... Ja niin edelleen. Satunnaisesti hän on kivaa seuraa, mutta nykyään tuntuu, ettei hänestä saa hetken rauhaa.
Heidän lisäkseen on yksi ystävä tai ehkä ennemminkin kaveri, jonka kanssa olin ennen enemmän tekemisissä, nykyään tunnen vain huonoa omaatuntoa häntä ajatellessaan, kun en jaksa ottaa yhteyttä.
Kavereiden näkemisessä kerran viikossa taitaa olla minulle ihan se maksimi. Puolet viikosta menee sovitun kyläilypäivän stressaamisessa, toinen puoli päivästä palautuessa.
Hyvin suppea on sosiaalisten kontaktieni piiri siis. Joskus tulee olo, että haluaisin enemmän ystäviä ja mennä esimerkiksi ulos useammin mutta minun on vaikea erottaa sitä sosiaalisista paineista - en osaa sanoa, haluanko oikeasti enemmän ystäviä, vai tuntuuko minusta vain siltä, koska ihmisen "kuuluisi" olla sosiaalisempi. Sisimmässäni taidan olla ihan tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen.
Nyt kun oikein miettimään alan, niin ainoa ihminen, johon olen itse vapaaehtoisesti yhteydessä säännöllisesti (oman miehen ja tyttäreni lisäksi) on miehen isä, joka on niin kaukana introvertistä kuin voi olla, mutta jonka kanssa meillä jostain syystä vain synkkaa.
Oma äitini on samanlainen erakko kuin minäkin, eli hänelle on ihan ok että ollaan yhteydessä lähinnä internetin välityksellä ja nähdään harvakseltaan. Sairauksiensa ja elämäntilanteensa takia hänellä ei ole mahdollisuutta tai halua tiheämpään kyläilyyn.
Isän kanssa vaihdeltiin ennen kuulumisia puhelimen välityksellä silloin tällöin, mutta tyttären syntymän jälkeen isän uusi vaimo on ottanut sydämenasiakseen soitella ja kutsua meidät syömään vähän väliä, ja hän tarjoaa myös lastenhoitoapua usein. Totta kai on ihan kiva juttu että lapsella on luotettava hoitopaikka tarpeen tullen.
Isovanhempien näkemisen suhteen menen usein hiukan oman jaksamiseni rajan yli, koska haluan että heillä on mahdollisuus olla tyttäreni elämässä ja että tyttärelläni on mahdollisuus hyvään suhteeseen isovanhempiensa kanssa. Oma äitini on aikanaan pitänyt minutkin hyvin eristyksissä muista ihmisistä, myös sukulaisista, mikä on ehkä osasyy siihen, että olen tällainen kuin olen, enkä halua tehdä samaa omalle tyttärelleni. Nelikuisesta on vielä vaikea sanoa, millainen hänestä kasvaa, mutta jos hän haluaa olla tulevaisuudessa tiiviisti yhteydessä sukuunsa niin en halua olla sille esteenä.
Minulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut ihan pienestä saakka ja jonka kanssa voisin viettää aikaa useamminkin kuin nyt, näemme suunnilleen parin kuukauden välein. Hän on luonteeltaan hiukan ujo, minkä takia olemme vähän samankaltaisia.
Toinen yläasteajoilta tuntemani ystäväni on nykyään vähän raskasta seuraa, koska hänen miehensä tekee reissutöitä ja aina maanantaina miehen lähtiessä tien päälle alkaa tulla kyselyjä että millos nähdään, tuletko meille, voinko tulla kylään, mennäänkö kahville... Ja niin edelleen. Satunnaisesti hän on kivaa seuraa, mutta nykyään tuntuu, ettei hänestä saa hetken rauhaa.
Heidän lisäkseen on yksi ystävä tai ehkä ennemminkin kaveri, jonka kanssa olin ennen enemmän tekemisissä, nykyään tunnen vain huonoa omaatuntoa häntä ajatellessaan, kun en jaksa ottaa yhteyttä.
Kavereiden näkemisessä kerran viikossa taitaa olla minulle ihan se maksimi. Puolet viikosta menee sovitun kyläilypäivän stressaamisessa, toinen puoli päivästä palautuessa.
Hyvin suppea on sosiaalisten kontaktieni piiri siis. Joskus tulee olo, että haluaisin enemmän ystäviä ja mennä esimerkiksi ulos useammin mutta minun on vaikea erottaa sitä sosiaalisista paineista - en osaa sanoa, haluanko oikeasti enemmän ystäviä, vai tuntuuko minusta vain siltä, koska ihmisen "kuuluisi" olla sosiaalisempi. Sisimmässäni taidan olla ihan tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen. :)