Kirjoittaja introbator » 30.11.2014 12:04
Introvertti panostaa ihmissuhteissaan ensisijaisesti laatuun. Ekstrovertille suhteiden määräkin on laatua.
Tuolta asia (tahallisesti yksinkertaistettuna) näyttää ja tuntuu. Objektiivisemmin ajateltuna varmasti jokainen kaipaa elämäänsä ihmisiä, joiden kanssa oleminen tuntuu niin palkitsevalta, että suhteita halutaan pitää yllä. Yhteiskunnassan ulospäinsuuntautuneisuus + ihmiskeskeisyys on sulkeutuneisuutta + asiakeskeisyyttä yleisempää, mikä kulkenee käsi kädessä sosiaalisen median kasvun kanssa: Facebookista saavat takuulla eniten irti he, joilla on sisäinen pakko hakea alati kontaktia ja raportoida elämästään sen kummemmin sensuroimatta. Introvertilla ei ole mitään hankaluuksia olla hissukseen siihen saakka, että pää on saanut työstettyä yksittäisistä aivoituksista jonkinlaisen kudelman, jota kannattaa jo esitellä jollekin. Asian ei tarvitse olla silloin vielä valmis, eli avoimen kysymyksen asteella oleminen ei haittaa, jos kokonaisuus on muuten kelvollinen ja usein samalla merkittävyydeltään yli oman elämänpiirin. "Päivittäistavarasta" kun ei irtoa keskusteltavaa irtokommentteja enempää, ellei huomioita kytketä osaksi jotain isompaa kokonaisuutta. Asiat ovat aina suhteessa johonkin.
Kun intro hakeutuu ajatuksineen ihmisten pariin - ollen siis kerrankin omaehtoisesti seuraa vailla - ongelmana on löytää yksikin ihminen, jolla testauttaa ajatustensa kelpoisuutta. Usein nimittäin paljastuu se karmea tilanne, että kanssaihmiset ovat suurimman osan valveillaoloajastaan aivan eri taajuudella, eli he eivät vaikuttaisi ajattelevan normaalisti sen kummempia. Ilmeisesti he pysyvät perustyytyväisinä ihan sillä, kun kanssaihmiset ottavat vastaan heidän juttujaan sitä mukaa, kun niitä tupsahtelee mieleen. Vaikuttaisi myös siltä, että enemmistö puheliaista ihmisistä hankkii juttuseuransa ns. pienimmän yhteisen nimittäjän perusteella, eli jos jollakin tuntemattomalla henkilöllä sattuu vaikkapa olemaan lapsi, ja minullakin on, riittää tämä asiantila jo tekemään hänestä kaverini? Tai jos näen ikkunasta lumisateen alkaneen ja mainitsen asiasta, joku vieressäni noteeraa saman, ja hups - yhteisen kokemuksen myötä olemme automaattisesti samaa tiimiä? Eikö toista siis kiinnosta enää ruveta pohtimaan pidemmälle sitä, onko säätila nyt ajankohtaan nähden tyypillinen, oliko vuosi sitten samanlaista, miten ilmastonmuutos tullee vaikuttamaan talviemme tuloon omana elinaikanamme, jne.?
Mutta, alkuun palatakseni, varmasti jokainen meistä kaipaa elämässään samanhenkistä seuraa, tunnetta yhteenkuuluvuudesta ja arvostusta omana itsenämme. Introvertti on ihmisenä syvästi kokeva, itsensä perinpohjaisesti tunteva ja usein vielä keskivertoa älykkäämpi, mitkä ominaisuudet asettavat meidät alttiiksi yksinäisyydelle, turhautuneisuudelle ja masennukselle. Jos löydämme ihmisiä, joiden kanssa voimme olla itsejämme, heistä kannattaa totisesti pitää kiinni.
--i
Introvertti panostaa ihmissuhteissaan ensisijaisesti laatuun. Ekstrovertille suhteiden määräkin on laatua.
Tuolta asia (tahallisesti yksinkertaistettuna) näyttää ja tuntuu. Objektiivisemmin ajateltuna varmasti jokainen kaipaa elämäänsä ihmisiä, joiden kanssa oleminen tuntuu niin palkitsevalta, että suhteita halutaan pitää yllä. Yhteiskunnassan ulospäinsuuntautuneisuus + ihmiskeskeisyys on sulkeutuneisuutta + asiakeskeisyyttä yleisempää, mikä kulkenee käsi kädessä sosiaalisen median kasvun kanssa: Facebookista saavat takuulla eniten irti he, joilla on sisäinen pakko hakea alati kontaktia ja raportoida elämästään sen kummemmin sensuroimatta. Introvertilla ei ole mitään hankaluuksia olla hissukseen siihen saakka, että pää on saanut työstettyä yksittäisistä aivoituksista jonkinlaisen kudelman, jota kannattaa jo esitellä jollekin. Asian ei tarvitse olla silloin vielä valmis, eli avoimen kysymyksen asteella oleminen ei haittaa, jos kokonaisuus on muuten kelvollinen ja usein samalla merkittävyydeltään yli oman elämänpiirin. "Päivittäistavarasta" kun ei irtoa keskusteltavaa irtokommentteja enempää, ellei huomioita kytketä osaksi jotain isompaa kokonaisuutta. Asiat ovat aina suhteessa johonkin.
Kun intro hakeutuu ajatuksineen ihmisten pariin - ollen siis kerrankin omaehtoisesti seuraa vailla - ongelmana on löytää yksikin ihminen, jolla testauttaa ajatustensa kelpoisuutta. Usein nimittäin paljastuu se karmea tilanne, että kanssaihmiset ovat suurimman osan valveillaoloajastaan aivan eri taajuudella, eli he eivät vaikuttaisi ajattelevan normaalisti sen kummempia. Ilmeisesti he pysyvät perustyytyväisinä ihan sillä, kun kanssaihmiset ottavat vastaan heidän juttujaan sitä mukaa, kun niitä tupsahtelee mieleen. Vaikuttaisi myös siltä, että enemmistö puheliaista ihmisistä hankkii juttuseuransa ns. pienimmän yhteisen nimittäjän perusteella, eli jos jollakin tuntemattomalla henkilöllä sattuu vaikkapa olemaan lapsi, ja minullakin on, riittää tämä asiantila jo tekemään hänestä kaverini? Tai jos näen ikkunasta lumisateen alkaneen ja mainitsen asiasta, joku vieressäni noteeraa saman, ja hups - yhteisen kokemuksen myötä olemme automaattisesti samaa tiimiä? Eikö toista siis kiinnosta enää ruveta pohtimaan pidemmälle sitä, onko säätila nyt ajankohtaan nähden tyypillinen, oliko vuosi sitten samanlaista, miten ilmastonmuutos tullee vaikuttamaan talviemme tuloon omana elinaikanamme, jne.? :)
Mutta, alkuun palatakseni, varmasti jokainen meistä kaipaa elämässään samanhenkistä seuraa, tunnetta yhteenkuuluvuudesta ja arvostusta omana itsenämme. Introvertti on ihmisenä syvästi kokeva, itsensä perinpohjaisesti tunteva ja usein vielä keskivertoa älykkäämpi, mitkä ominaisuudet asettavat meidät alttiiksi yksinäisyydelle, turhautuneisuudelle ja masennukselle. Jos löydämme ihmisiä, joiden kanssa voimme olla itsejämme, heistä kannattaa totisesti pitää kiinni.
--i