Kirjoittaja niksuu93 » 26.03.2015 22:24
JohnKimble kirjoitti:Hivenen sosiaalisempi, sillä tuolloin mielenkiinnon kohteet olivat selvästi identtisempiä muiden lasten kanssa kuin näin aikuisiällä. Introvertin piirteet näkyivät kuitenkin yksinolon tarpeena, jopa silloin kun oli kavereita kylässä.
Vähän samanlainen tarina. Ikinä en ole kovin sosiaalisena kuitenkaan itseäni pitänyt, mutta kuten sanoit - mielenkiinnonkohteet yhdisti enemmän lapsena. Oikeastaan jo nuorena, ennen teini-ikää kuitenkin ajauduin massasta erilleen ja sama meno onkin sitten jatkunut tähän päivään asti - ja varmasti hamaan tulevaisuuteen.
Aina kuitenkin olen tavallaan tiennyt olevani erilainen kuin muut. En vain ennen tiennyt miten, kunnes löysin tämän sivuston ja kaikki palaset loksahtivat kohdalleen.
Näistä asioista pitäisi puhua enemmän, jotta voitaisiin välttää monelle introvertille tutuksi tulleet tunteet, että on riittämätön, vääränlainen - tai jopa viallinen.
Dilemma kirjoitti:Äiti aina tiesi vanhempainiltojen jälkeen kertoa, kuinka opettajaa vaivaa se, että olen niin hiljainen. Tuntiaktiivisuus kun olisi niin tärkeää. No, olinhan minä aktiivinen sellaisilla tunneilla, jotka kiinnostivat eli kaikki kielet olivat helppoja ja niistä pidin. En voinut silti kuvitellakaan viittaavani, jos en 100 % varmasti tiennyt kysymykseen vastausta. Sama epäonnistumisen pelko vaivaa btw edelleen, vaikka mitä sillä nyt on väliä loppupeleissä, jos tekeekin joskus virheen.
Tämäkin tuli hyvin tutuksi joka vuosi. Jotkut opettajat myös huomauttelivat tästä ihan ääneen ja joskus jopa muun luokankin kuullen, että ei saa olla näin hiljainen, arka, syrjäänvetäytyvä. "Tule rohkeammin mukaan", joo mutta entä jos ei luonteen vuoksi onnistu tai edes halua? Tuo "viittamisen pelko" on myös hyvin tuttua, pitkään luulin olevani ainoa tällainen. En uskaltanut juuri koskaa viitata, ainakaan silloin jos en ollut vähintään 101% oikeassa. En sallinut itselleni edes mahdollisuutta epäonnistua ja näin nolata itseäni. Ja sama strategia näkyy valitettavasti edelleen elämässäni, eli jos jokin asia on minusta epävarma, ajattelen usein että on vain parempi yrittää välttää se. Silloin en ainakaan voi epäonnistua, jos en edes yritä.
Vieras kirjoitti:Olen aina kuitenkin ollut sellainen, että teen mitä itse haluan, eivätkä kavereideni mielipiteet/ tekemiset ole vaikuttaneet asiaan. Esimerkiksi jos koulussa oli liikuntapäivä ja piti valita mitä lajia harrastaa sinä päivänä, muut valitsivat kaverin/kaverien kanssa minne menevät,kun taas minä valitsin aina itseäni miellyttävän vaihtoehdon, tekivät kaverini sitten mitä tahansa.
Ensimmäinen kohta pitää minunkin kohdallani täsmälleen paikkansa, eli minun päätöksiin on turha yrittää perheen, kavereiden, tuttujen tai vaikkapa median vaikuttaa. En ole ohjailtavissa vaan teen juuri niin kuin itse parhaaksi tunnen, vaikka se olisi juuri päinvastoin kuin yleensä on tapana toimia. Kuitenkin esimerkiksi koulussa liikuntatunneilla pyrin puolestaan taas menemään kavereideni, tai no pikemminkin "kavereideni" mukaan, jotta en joutuisi jo muutenkin epämiellyttävässä tilanteessa yksin. Hain siis tavallaan heistä turvaa, en muuta.
[quote="JohnKimble"]Hivenen sosiaalisempi, sillä tuolloin mielenkiinnon kohteet olivat selvästi identtisempiä muiden lasten kanssa kuin näin aikuisiällä. Introvertin piirteet näkyivät kuitenkin yksinolon tarpeena, jopa silloin kun oli kavereita kylässä.[/quote]
Vähän samanlainen tarina. Ikinä en ole kovin sosiaalisena kuitenkaan itseäni pitänyt, mutta kuten sanoit - mielenkiinnonkohteet yhdisti enemmän lapsena. Oikeastaan jo nuorena, ennen teini-ikää kuitenkin ajauduin massasta erilleen ja sama meno onkin sitten jatkunut tähän päivään asti - ja varmasti hamaan tulevaisuuteen.
Aina kuitenkin olen tavallaan tiennyt olevani erilainen kuin muut. En vain ennen tiennyt miten, kunnes löysin tämän sivuston ja kaikki palaset loksahtivat kohdalleen.
Näistä asioista pitäisi puhua enemmän, jotta voitaisiin välttää monelle introvertille tutuksi tulleet tunteet, että on riittämätön, vääränlainen - tai jopa viallinen.
[quote="Dilemma"]Äiti aina tiesi vanhempainiltojen jälkeen kertoa, kuinka opettajaa vaivaa se, että olen niin hiljainen. Tuntiaktiivisuus kun olisi niin tärkeää. No, olinhan minä aktiivinen sellaisilla tunneilla, jotka kiinnostivat eli kaikki kielet olivat helppoja ja niistä pidin. En voinut silti kuvitellakaan viittaavani, jos en 100 % varmasti tiennyt kysymykseen vastausta. Sama epäonnistumisen pelko vaivaa btw edelleen, vaikka mitä sillä nyt on väliä loppupeleissä, jos tekeekin joskus virheen.[/quote]
Tämäkin tuli hyvin tutuksi joka vuosi. Jotkut opettajat myös huomauttelivat tästä ihan ääneen ja joskus jopa muun luokankin kuullen, että ei saa olla näin hiljainen, arka, syrjäänvetäytyvä. "Tule rohkeammin mukaan", joo mutta entä jos ei luonteen vuoksi onnistu tai edes halua? Tuo "viittamisen pelko" on myös hyvin tuttua, pitkään luulin olevani ainoa tällainen. En uskaltanut juuri koskaa viitata, ainakaan silloin jos en ollut vähintään 101% oikeassa. En sallinut itselleni edes mahdollisuutta epäonnistua ja näin nolata itseäni. Ja sama strategia näkyy valitettavasti edelleen elämässäni, eli jos jokin asia on minusta epävarma, ajattelen usein että on vain parempi yrittää välttää se. Silloin en ainakaan voi epäonnistua, jos en edes yritä.
[quote="Vieras"]Olen aina kuitenkin ollut sellainen, että teen mitä itse haluan, eivätkä kavereideni mielipiteet/ tekemiset ole vaikuttaneet asiaan. Esimerkiksi jos koulussa oli liikuntapäivä ja piti valita mitä lajia harrastaa sinä päivänä, muut valitsivat kaverin/kaverien kanssa minne menevät,kun taas minä valitsin aina itseäni miellyttävän vaihtoehdon, tekivät kaverini sitten mitä tahansa.[/quote]
Ensimmäinen kohta pitää minunkin kohdallani täsmälleen paikkansa, eli minun päätöksiin on turha yrittää perheen, kavereiden, tuttujen tai vaikkapa median vaikuttaa. En ole ohjailtavissa vaan teen juuri niin kuin itse parhaaksi tunnen, vaikka se olisi juuri päinvastoin kuin yleensä on tapana toimia. Kuitenkin esimerkiksi koulussa liikuntatunneilla pyrin puolestaan taas menemään kavereideni, tai no pikemminkin "kavereideni" mukaan, jotta en joutuisi jo muutenkin epämiellyttävässä tilanteessa yksin. Hain siis tavallaan heistä turvaa, en muuta.