Kirjoittaja niksuu93 » 18.08.2015 16:58
Starshine kirjoitti:Niin paljon tekstiä että en tiedä mitä sanosin
hah. sulla on niksu paljon ajatuksia ja osaat kirjottaa ne hyvin näkyviin. Munkaltaiselta ei sellainen noin vaan onnistu, pitää tuntikaudet miettiä että saa jotain rakentavaa tekstiä esiin.
Kuka sanoi etteikö minullakin menisi noiden rustaamiseen tovi?
Mut joo, välillä (aina?) tuntuu siltä että ajatuksia on vähän liikaakin ja pää käy ihan ylikierroksilla. Siitä lienee se uupuminenkin johtuvan, pitäisi keksiä joku tehokas keino tyhjentää mielensä tästä kaikesta. Välillä ihan "hävettää" nämä helkutin pitkät viestit, mutta minkäs teet kun pää on vain yksinkertaisesti niin täynnä asiaa.
Starshine kirjoitti:Tunnistin myös itseäni tuossa tavoite-jutussa. Aina pistää kaikkensa peliin, mutta tavoitteen saavutettua tuntuukin jopa aiempaa tyhjemmältä eikä se merkitys mitä työtä tehdessä oli, ole enään missään. Ehkä tässäkin vois jotenkin oppia itseään nimenomaan kehittämään niin, että aloittais asettaan niitä tavoitteita matalemmalle ja pitäs sen itse työnkin yhtenä huvina, ei vain sitä lopputulosta.
Mulla on takana monia,monia elämäntaparemontti-yrityksiä, joista jokainen on kaatunut viimeistään siinä vaiheessa kun on yksi tavoite saavutettu. Itse ainakin haluan niin paljon lisää, niin paljon enemmän että menetän kaikki voimani ja koko tehty työ menee täysin hukkaan. Ehkä pitäis osata olla lempeämpi itselle, tosiaanki tehdä pieniä välitavotteita ja nauttia siitä matkasta.
Nimenomaan, todella tuttua tekstiä. Ja jotenkin tuntuu että siihen odotukseen ja tavoitteen saavuttamiseen lataa niin paljon odotuksia, että tavallaan ihan pettyy sitten kun sinne asti sitten lopulta pääsee - että tässäkö tämä nyt sitten vaan oli? Pitäis tosiaan osata ajatella itse sitä matkaa sinä kokemuksena eikä vain tyhjästi odottaa itse saavutusta. Harmittavan usein se vain on itselläni niin, että itse matka tavoitteeseen aiheuttaa stressin kautta (olematon stressinsietokyky) ahdistusta ja vain odottaa sitä että homma olisi jo paketissa. Se on tavallaan tyhmää ja aiheuttaa itselleen vain ylimääräistä tuskaa, mutta jotenkin vain pitäisi osata muokata ajattelumalliaan siihen uskoon että oppisi nauttimaan tekemisestä ja menemisestä päivä kerrallaan - eikä vain laskisi päiviä siihen kunnes ollaan perillä.
Uskon omalla kohdallani olevan kyse myös siitä, että ajan itseni helposti ihan piippuun. Selviän kyllä useimmiten haasteista ihan kunnialla, mutta joudun pinnistämään oman jaksamiseni ihan äärimmilleen että pääsen maaliin saakka. Keho ei tavallaan salli väsähtää ennen kuin tavoite on suoritettu. Ja sitten kun se tosiaan on saavutettu, tapahtuukin ihan kokonaisvaltainen romahdus hyvinvoinnissani. Tavallaan sama kuin esimerkiksi kuolintapauksen kohdalla: suru tulee vasta sen jälkeen, kun ihminen on saatettu haudan lepoon. Sitä vain menee ja tekee kuin robotti siihen asti kunnes kaikki on valmista.
Tämä on pitkällä tähtäimellä aika pelottavaakin, kun alkaa olla vaikea valaa itseensä uskoa toistuvien väsähdysten jälkeen että tilanne joskus olisi eri. Ihan huolella odotan, miten käy kun työhönvalmennukseni on ohi. Seuraako työjaksoa pitkä masennuskausi vai mitenkä.
Starshine kirjoitti:Joo tällaisia tapauksia on varmasti pilvin pimein, mutta mua raivostuttaa ehkä eniten se, että tosiaanki viimeistä vuotta käydään ja silti porukan taso on mitä on.
Luin jostain tutkimuksesta joku aika sitten että kaupunkilaiset ovat terveempiä ja liikkuvat enemmän, mutta maalaiset ovat heitä paljon onnellisempia. Tän voin kyllä allekirjoittaa niin vahvasti! Se muuten näkyy ja paljon tässä arjessa. Nyt kun on nähnyt mitä tää kaupunkieläminen on niin ei muuten ole mun juttu.
Vaikka ihmiset tekee paljon täällä ja niiden sosiaalinen elämä on paljon laajempi entä maaseudun ihmisillä, niin jollain tavalla näistä ihmisistä puuttuu jotain. En taaskaan yritä yleistää, sanon vaan sen että eron kyllä huomaa. Maalainen ja kaupunkilainen ovat kuin yö ja päivä.
Eihän tuo vielä maata kaatavaa ole. Onhan näitä monia 25-30 vuotiaitakin, jotka ovat henkiseltä kehitykseltään lähempänä teiniä kuin aikuista. Sitten monissa nuorissa on taas joitakin poikkeusellisen järkeviä persoonia, joilla on järkevämmät arvot, tavoitteet ja suunnitelmat elämässä kuin monilla kolmikymppisilläkään. Mitenkään yleistämättä, useimmiten näitä kypsiä nuoria löytyy enemmän heidän joukosta jotka ovat joutuneet kokemaan elämässään jo nuorena kovia. Ihan tottahan se siis on että vastoinkäymiset vahvistaa vaikka ovatkin kipeitä juuri sillä hetkellä. Ne useimmiten antavat asioille oikeat mittasuhteet ja oppii nauttimaan pienistäkin asioista elämässään.
Kyllähän maalaisilla ja kaupunkilaisilla on eroa - paljonkin. Tuo sosiaalinen elämä on varsinkin jotenkin niin erilaisia: kaupunkilaisilla on useimmiten kyllä laajempi sosiaalinen verkosto, he ovat menevämpiä jne., mutta monilla varsinkin itse ihmissuhteiden syvyys jää hyvin pinnalliseksi. Vaikka siis maalaiskylissä ja muissa ihmisiä olisikin vähemmän, välimatkat pidempiä ja ympäristö erilainen, heidän välillään on usein kuitenkin paljon vankempi side. Jotenkin meno on ehkä omaankin makuun rauhallisempaa ja paremmin tilaa antavaa. Ihminen tunnetaan oikeasti, mutta kuitenkaan välttämättä liikaa tungettelematta. Sitä on jotenkin vaikea selittää, mutta uskon ymmärtäväni mitä tarkoitat.
Väitän kuitenkin, että eroja on myös eri kaupunkilaisten välillä. Ainakin jos vertaa etelä-itäsuomi akselia. Tai vaikkapa pääkaupunkiseutua ja Lappia.
Onnellisuus onkin sitten monimuotoisempi kysymys. Olen sitä mieltä, että kuka tahansa voi olla onnellinen - köyhä tai rikas, seuraelämää viettävä tai yksinäinen susi, kaupunkilainen tai maalainen. Materia ei myöskään tee ihmistä loppupeleissä onnelliseksi. Vähän sama juttu kun vaikkapa hankit jonkun uuden tavaran itsellesi: se jaksaa viehättää hetkellisesti, mutta pian tilanne normaalisoituu tavallisella tasolle. Pieniä piikkejä onnellisuusmittarissa, mutta ei pysyvää muutosta. Aivot ovat tavallaan myös siitä varsin vekkuli elin, että ne tahtomattaan pyrkivät aina varsin tasapainoiseen tilaan. Siksi onnenhuuma tai alakulo harvoin kestää ikuisesti vaan samaan tilaan päästäkseen on saatava aina vaan enemmän. Hyvin samanlainen tarina kuin monissa riippuvuuksissa - (onnellisuus)annosta pitää nostaa!
Enemmänkin siis on kyse itse elämänasenteesta, suhtautumisesta asioihin ja yksinkertaisista hetkistä nauttimisesta. Mutta se joka pystyy ikuisen onnellisuuden salat selvittämään, siitä hänelle Nobeli myönnettäköön.
-------------------------
Keskustelu hieman karkasi arkeen paluusta, mutta taitaa olla tuttu tarina tällä foorumilla.
[quote="Starshine"]Niin paljon tekstiä että en tiedä mitä sanosin :D hah. sulla on niksu paljon ajatuksia ja osaat kirjottaa ne hyvin näkyviin. Munkaltaiselta ei sellainen noin vaan onnistu, pitää tuntikaudet miettiä että saa jotain rakentavaa tekstiä esiin. [/quote]
Kuka sanoi etteikö minullakin menisi noiden rustaamiseen tovi? :D Mut joo, välillä (aina?) tuntuu siltä että ajatuksia on vähän liikaakin ja pää käy ihan ylikierroksilla. Siitä lienee se uupuminenkin johtuvan, pitäisi keksiä joku tehokas keino tyhjentää mielensä tästä kaikesta. Välillä ihan "hävettää" nämä helkutin pitkät viestit, mutta minkäs teet kun pää on vain yksinkertaisesti niin täynnä asiaa. ;)
[quote="Starshine"]Tunnistin myös itseäni tuossa tavoite-jutussa. Aina pistää kaikkensa peliin, mutta tavoitteen saavutettua tuntuukin jopa aiempaa tyhjemmältä eikä se merkitys mitä työtä tehdessä oli, ole enään missään. Ehkä tässäkin vois jotenkin oppia itseään nimenomaan kehittämään niin, että aloittais asettaan niitä tavoitteita matalemmalle ja pitäs sen itse työnkin yhtenä huvina, ei vain sitä lopputulosta.
Mulla on takana monia,monia elämäntaparemontti-yrityksiä, joista jokainen on kaatunut viimeistään siinä vaiheessa kun on yksi tavoite saavutettu. Itse ainakin haluan niin paljon lisää, niin paljon enemmän että menetän kaikki voimani ja koko tehty työ menee täysin hukkaan. Ehkä pitäis osata olla lempeämpi itselle, tosiaanki tehdä pieniä välitavotteita ja nauttia siitä matkasta.[/quote]
Nimenomaan, todella tuttua tekstiä. Ja jotenkin tuntuu että siihen odotukseen ja tavoitteen saavuttamiseen lataa niin paljon odotuksia, että tavallaan ihan pettyy sitten kun sinne asti sitten lopulta pääsee - että tässäkö tämä nyt sitten vaan oli? Pitäis tosiaan osata ajatella itse sitä matkaa sinä kokemuksena eikä vain tyhjästi odottaa itse saavutusta. Harmittavan usein se vain on itselläni niin, että itse matka tavoitteeseen aiheuttaa stressin kautta (olematon stressinsietokyky) ahdistusta ja vain odottaa sitä että homma olisi jo paketissa. Se on tavallaan tyhmää ja aiheuttaa itselleen vain ylimääräistä tuskaa, mutta jotenkin vain pitäisi osata muokata ajattelumalliaan siihen uskoon että oppisi nauttimaan tekemisestä ja menemisestä päivä kerrallaan - eikä vain laskisi päiviä siihen kunnes ollaan perillä.
Uskon omalla kohdallani olevan kyse myös siitä, että ajan itseni helposti ihan piippuun. Selviän kyllä useimmiten haasteista ihan kunnialla, mutta joudun pinnistämään oman jaksamiseni ihan äärimmilleen että pääsen maaliin saakka. Keho ei tavallaan salli väsähtää ennen kuin tavoite on suoritettu. Ja sitten kun se tosiaan on saavutettu, tapahtuukin ihan kokonaisvaltainen romahdus hyvinvoinnissani. Tavallaan sama kuin esimerkiksi kuolintapauksen kohdalla: suru tulee vasta sen jälkeen, kun ihminen on saatettu haudan lepoon. Sitä vain menee ja tekee kuin robotti siihen asti kunnes kaikki on valmista.
Tämä on pitkällä tähtäimellä aika pelottavaakin, kun alkaa olla vaikea valaa itseensä uskoa toistuvien väsähdysten jälkeen että tilanne joskus olisi eri. Ihan huolella odotan, miten käy kun työhönvalmennukseni on ohi. Seuraako työjaksoa pitkä masennuskausi vai mitenkä.
[quote="Starshine"]Joo tällaisia tapauksia on varmasti pilvin pimein, mutta mua raivostuttaa ehkä eniten se, että tosiaanki viimeistä vuotta käydään ja silti porukan taso on mitä on.
Luin jostain tutkimuksesta joku aika sitten että kaupunkilaiset ovat terveempiä ja liikkuvat enemmän, mutta maalaiset ovat heitä paljon onnellisempia. Tän voin kyllä allekirjoittaa niin vahvasti! Se muuten näkyy ja paljon tässä arjessa. Nyt kun on nähnyt mitä tää kaupunkieläminen on niin ei muuten ole mun juttu.
Vaikka ihmiset tekee paljon täällä ja niiden sosiaalinen elämä on paljon laajempi entä maaseudun ihmisillä, niin jollain tavalla näistä ihmisistä puuttuu jotain. En taaskaan yritä yleistää, sanon vaan sen että eron kyllä huomaa. Maalainen ja kaupunkilainen ovat kuin yö ja päivä. [/quote]
Eihän tuo vielä maata kaatavaa ole. Onhan näitä monia 25-30 vuotiaitakin, jotka ovat henkiseltä kehitykseltään lähempänä teiniä kuin aikuista. Sitten monissa nuorissa on taas joitakin poikkeusellisen järkeviä persoonia, joilla on järkevämmät arvot, tavoitteet ja suunnitelmat elämässä kuin monilla kolmikymppisilläkään. Mitenkään yleistämättä, useimmiten näitä kypsiä nuoria löytyy enemmän heidän joukosta jotka ovat joutuneet kokemaan elämässään jo nuorena kovia. Ihan tottahan se siis on että vastoinkäymiset vahvistaa vaikka ovatkin kipeitä juuri sillä hetkellä. Ne useimmiten antavat asioille oikeat mittasuhteet ja oppii nauttimaan pienistäkin asioista elämässään.
Kyllähän maalaisilla ja kaupunkilaisilla on eroa - paljonkin. Tuo sosiaalinen elämä on varsinkin jotenkin niin erilaisia: kaupunkilaisilla on useimmiten kyllä laajempi sosiaalinen verkosto, he ovat menevämpiä jne., mutta monilla varsinkin itse ihmissuhteiden syvyys jää hyvin pinnalliseksi. Vaikka siis maalaiskylissä ja muissa ihmisiä olisikin vähemmän, välimatkat pidempiä ja ympäristö erilainen, heidän välillään on usein kuitenkin paljon vankempi side. Jotenkin meno on ehkä omaankin makuun rauhallisempaa ja paremmin tilaa antavaa. Ihminen tunnetaan oikeasti, mutta kuitenkaan välttämättä liikaa tungettelematta. Sitä on jotenkin vaikea selittää, mutta uskon ymmärtäväni mitä tarkoitat.
Väitän kuitenkin, että eroja on myös eri kaupunkilaisten välillä. Ainakin jos vertaa etelä-itäsuomi akselia. Tai vaikkapa pääkaupunkiseutua ja Lappia.
Onnellisuus onkin sitten monimuotoisempi kysymys. Olen sitä mieltä, että kuka tahansa voi olla onnellinen - köyhä tai rikas, seuraelämää viettävä tai yksinäinen susi, kaupunkilainen tai maalainen. Materia ei myöskään tee ihmistä loppupeleissä onnelliseksi. Vähän sama juttu kun vaikkapa hankit jonkun uuden tavaran itsellesi: se jaksaa viehättää hetkellisesti, mutta pian tilanne normaalisoituu tavallisella tasolle. Pieniä piikkejä onnellisuusmittarissa, mutta ei pysyvää muutosta. Aivot ovat tavallaan myös siitä varsin vekkuli elin, että ne tahtomattaan pyrkivät aina varsin tasapainoiseen tilaan. Siksi onnenhuuma tai alakulo harvoin kestää ikuisesti vaan samaan tilaan päästäkseen on saatava aina vaan enemmän. Hyvin samanlainen tarina kuin monissa riippuvuuksissa - (onnellisuus)annosta pitää nostaa! :P
Enemmänkin siis on kyse itse elämänasenteesta, suhtautumisesta asioihin ja yksinkertaisista hetkistä nauttimisesta. Mutta se joka pystyy ikuisen onnellisuuden salat selvittämään, siitä hänelle Nobeli myönnettäköön.
-------------------------
Keskustelu hieman karkasi arkeen paluusta, mutta taitaa olla tuttu tarina tällä foorumilla. :lol: